Puusta tehty statement

Nykyään taiteilijan tulee osata kirjallisesti selostaa työskentelynsä luonnetta. Kun Pasi Karjulalta pyydettiin erään näyttelyn yhteydessä tällainen ”Artist’s Statement” hän ilmoitti että hänellä ei sellaista ole, ja teoksen kuvausta pyydettäessä hän kirjoitti sen ”olevan puusta tehty pallo, jonka päällä on puinen talo” – mikä asia tietysti näkyi myös teoskuvasta tämän tekstin vieressä.

Selittely on siis joskus turhaa, tai mahdotonta. ”Kun ei ole itsellekään täysin selvää mitä ne tarkoittaa. Minusta nimenomaan yksi syy siihen, että lähtee tekemään taidetta, on se että ei siinä tilanteessa vielä itsekään ihan tiedä minkä takia tekee.”

Käsin käsittäminen tuntuisi olevan juuri Karjulan teosten ominta aluetta, onhan niiden puumaisuus ja veistomaisuus varsin näkyvästi kouriintuntuvaa. Karjulan opettaessakin ollaan oltu perusasioiden äärellä, kuvanveisto-opiskelijat ovat saaneet käteensä puukon ja kirveen. ”Minusta ne on perustyövälineet, joilla pitäis saada aika paljon aikaiseksi. Taltat ja muut systeemit tulevat sitten joskus jos tarvitaan. Koulun taholta tuli kyllä vähän viestiä, että muitakin välineitä olisi syytä esitellä. Minusta puukon ja kirveen etu on sekin, että niiden huolto toimii parhaiten, ne saa pidettyä terävänä. Niiden kanssa myös oppii parhaiten. Puun hyvä puoli materiaalina on se, että sitä saa aina, oppilaatkin olen aluksi vienyt klapikasan äärelle: että siitä voi ottaa.”

Tämä reaalinen maailmamme ja realistinen suhde siinä toimimiseen on siis tärkeä teoksen alkusysäys. Teos saattaa saada osan hahmostaan jo hyvästä komeasta puupölkystä, jonka saa käyttöönsä, puun oma historia näkyy veistoksen historiassa. Oksanjäljestä voi tulla osa lopullista veistosta.

Jos Karjulan teokset ovatkin talon mallisia, ne on kuitenkin aika luonteva ajatella ihmisen vertauskuvaksi jonkin runoilija Eeva-Liisa Mannerin tapaan. Mutta ovat ne toisaalta talojakin. Mitä silloin tarkoittaa sellainen että talon piipusta tulee valtaisa puinen pullistuma? Palaako siinä sauna, vai mielikö siinä roihuaa? Onko teoksen Paha taikina pullistuma talosta tursuavaa taikinaa jossa on liikaa hiivaa? Jos onkin, mitä taikinaa se on? Mielen taikinaako?

Jos Karjula taas veistää ihmisenpään, hän sanoo ajattelevansa sen olevan omakuva. Mutta jotenkin tällaisesta tavasta käsitellä muoto tulee jälleen minulle, katsojalle enemmänkin mieleen, että se on oikeastaan yleinen ihmisen kuva, tai ehkä juuri minun, katsojan, puupään.

Mutta ei puun luonto suoraan sanele sitä mitä Karjula taiteeksi tekee. Piirtäminen on hänelle varsin oleellinen tapa miettiä maailmaa. Hän pääsi sisään taidekouluihinkin piirrosten perusteella, ja hän edelleenkin täyttää luonnoskirjoja jatkuvasti. Niistä selatessa voi löytyä veistoksiin aiheita, joita hän ei ollut muistanutkaan – vuosien takaa. Eikä kaikki ole silkkaa veistoakaan, Karjula sanoo ”harrastuksenaan” olevan mm. valokuvaamisen, videoteoksiakin hän tekee. ”Mutta tavallaan kun noista puuveistoksista minut tunnetaan ja niitä kysytään näyttelyihin, niin niitä sitten tekee.”

Se, että Karjula on teknisesti monipuolisempi taiteilija, kuin mitä ajatellaan, ei tunnu häntä häiritsevän. Teosten tekeminen, välineellä tai toisella, on hänelle ajattelua, sen miettimistä, mistä syystä jokin on kiinnostavaa. Ja kun katson näitä taiteena ilmeneviä pohdintoja, minäkin huomaan pohtivani mikä on – ja mistä syystä on – oleellisen tuntuista. Ei kiinnostavuutta voi tehdä yhtään sen tarkemmin millään artist’s statementeillä.

Siinä on puusta tehty pallo, jonka päällä on puusta tehty talo. Ja minusta se tuntuu jotenkin tärkeältä.